Neuvolakäyntejä on nyt takana kolme, joista yksi neuvolalääkäri. Alueeni neuvolaterkka jäi eläkkeelle joulukuun alussa, ja olen tähän mennessä tavannut vain sijaisia. Ensimmäinen sijainen oli huoleton ja kokematon vastavalmitunut, jonka kanssa en tuntenut oloani järin luottavaiseksi tai rennoksi. Sekä sähköisen että kartonkisen äitiyskortin tiedot jäivät hyvin vajaiksi, edes perussairauksia ja lääkityksiä ei merkitty mihinkään. Eilen olikin jo vallan toinen ääni kellossa, kun vastassa oli eri sijainen. Nuorehko, useamman vuoden neuvolatyötä tehnyt terveydenhoitaja, jonka seurassa tunsin heti olevani hyvissä käsissä. Tiedot täydennettiin sekä sähköiseen että mukana kulkevaan äitiyskorttiin, keskusteltiin selän jumppaamisesta ja odotusajan painonkehityksestä (tähän mennessä lähtöpainosta on tippunut kolme kiloa ja toivon, että synnytykseen mennessä tilanne olisi korkeintaan lähtöpäino+7kg, kun ylimääräisiä kiloja on kuitenkin reilu 20) ja kuunneltiin sydänäänet.
Hiukan kerkisin hermostua, kun sykettä ei tahtonut heti löytyä - toissaviikkoisen peräänajon jälkeinen selkäsärky sai huolestumaan pikku-Pötkylästä, vaikka järjellä tiedän ettei niin pieni heilahdus tee yhtään mitään kohdun suojissa köllöttelevälle pikkuihmiselle. Syke kuitenkin onneksi löytyi, tyyppi vaan oli niin piilossa joko istukan tai napanuoran takana että alkuun kuultiin vain virtaus-suhinaa. Itse en kyllä usko siihen, että olisi ollut ainakaan istukan takana piilossa, sen verran voimakkaita potkuja on viimesten parin viikoin aikana tuntunut, että tuskin istukka on etuseinämässä.
Seuraava neuvolakäynti onkin vasta puolentoista kuukauden päästä, mutta rakenneultraan on enään kolme ja puoli viikkoa. Mitenköhän sitä malttaisi odottaa sinne asti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti